Pohjoistuuli tuiversi, posket ruvelle kaiversi, minua kovin koversi, kyyneleet naaman kasteli, pakkanen ne jäädytti, kasvot ikihyviksi kovetti. Mikä sydämen sulaksi jätti, oli kai unelma, joka turvaan lennähti.Onneni oli turvaan lähtenyt unelma. Se ei mennyt mukanani säpäleiksi, vaan säilyi minusta huolimatta eheänä.
Minun jalanjälkeni sinä täydensit. Mitä jälkeeni jää, sen sinä reunustit köynnöksin. Pieniä liljoja ripottelet selkäni taa. Olet kaunein kosketukseni tähän maailmaan, nuppuni.Rakas tyttäreni.
Kevään kirkkaudelta minuun hautaudut, sinut hyssyttelyyni suljen, rakkauteni tiivein kääre. Silmät kiinni laillasi painan, jotta auringon kanssasi tunnen. Tavallasi tässä olen. Teen hetkestä elinehdon, annan sille pelastajan kruunun eikä henkäykseni enää karkaa epäröiden. Jos elämä olisikin enemmän olemista, jatkaisin juuri tässä harjoittelemista.Hän tarrautuu hetkeen kuin apukäsiin. Kunpa minäkin - kumpaankin.
Hän syntyi hyräillen myrskyn tahtia, kehtolaulua pyörretuulesta. Se oli kahdesta hän, joka tarttui puuskaan, ei lain toisinpäin. Vaikka rajua hänessä oli vain ihonpintaa hivelevä ilma. Hän osasi elää päivinä tuivertavina kun kylliksi jyrähteli. Myrskyn kasvatti, mikäs muukaan, kasvoi rajuilman silmästä.Mutta kysyisin tällaista: millaista on elämä sinulla, poutapäivän lapsi?
Unessakin silmäni ovat auki sinulle. Ummistan vain ajatukset, joissa et esiinny. Pidän ajatuksesta, etten näe ääriviivojasi. Minä tunnen ne koskemattakin. Yöt ovat lyhyitä sinun vierelläsi, kun lasken hiussuortuviasi. Haron sitä kaikkea meidän välillämme. Haukon samaa henkäystä kuin sinä unessasi. Kello on viisaria vaille sinä.Miksi rauha katoaa pään koskettaessa tyynyä?
Onnellakin on kulmat eikä linnuilla toimi aina siivet. Joskus mieli kulkee ja jalat eivät. Siltaa paremmin voi kantaa yli oma loikka. Ampiainenkin kaipaa rauhaa ja kotia, känkkäränkkä taas ymmärrystä ja tyynyä. Pimeässä kiiluvat kivatkin silmät, aurinko taas ei paljasta aina kaikkea. Aronia on makeaa ja mansikka karvasta, joskus. Äläkä äitiäkään aina usko.Kuinka minä sinulle sylistäni esittelen elämää?
Onni lennähti kämmenelle.
Sanoi ota kiinni
mutta älä kädellä.
Sulje visusti,
kiedo tiukasti,
purista hellästi
sormin sörkkimättä
niin liimautuu
pieni onnilennokki
sinuun iäksi.
Ja jälleen lentoon lehahti
kun vieno onnenvire
sen siipiä pyyhkäisi.
Oi onni, kuinka sinua oikein käsitellä?
Heihein sanon helposti
ja ohi horjuu kaiketi
aika lailla kaikki.
Minuutit eivät muista
minua edes mateluvauhdissa.
Haluaisinpa pysyä kyydissä.
Patsas ihmisen ruumiissa
kuvaa osuvasti
jälleen minua.
En saa jalkojani irti
jatkaakseni.
Enhän ole missään,
olen vain kiinni.
Ja joku päivä saan vielä ajatuksesta kiinni.
En minä syyttä pyytäisi
murusiani maasta riipimään
enkä itsestäni lohkeilisi
jos koossa pysyisin
ilman tahmaista
rakkauttasi.
Käsittele muruseni
tönköimmällä
rakkaudellasi
kun olen vain sirpale
omalla kämmenelläni.
Joskus koossapysyminen on vain jonkin tahmaisen varassa.
Piipahdin peikolla,
päästin kaikenmoisia luokseni.
Vaelsin unohdettujen metsässä
etsimässä peilikuvaani.
Nielin kaikenlaista,
omena oli niistä vähäisin.
Mikään ei myrkyttänyt riittämiin,
pakenin onnellisia loppuja edelleen.
Kävin kaikkialla.
Kunnes päätin uskoa satuun
sateenkaaren päästä.
Ökyrikas sydän minulla nykyisin,
olenhan aarteen äiti.
Siis olipa kerran oma satuni.
Elina Heidi Rinkeli 